Tuulimunaraskaus

Instagramissa on nyt muutaman viikon kiertänyt haaste, missä ihmiset kertovat 5 random faktaa itsestään. Monet ovat kirjoittaneet aika henkilökohtaisiakin asioita ja niitä on ollut kiva lukea. Haasteen saadessani mietin, että kerronko nyt sellaisia faktoja, että juusto pitää mun mielestä aina olla kalkkunan päällä, eikä toiste päin, vai avaudunko nyt enemmän minäkin. Hetken pohdinnan jälkeen päätin, että ehkäpä minä voin nyt kertoa mitä meille hetki sitten tapahtui. Asiasta puhutaan meinaan aivan liian vähän, vaikka näitä kokemuksia onkin niiiiiiiiin monilla!

Postaukseni löytyy täältä. Sain asiasta paljon kannustavia ja ihania kommentteja, sekä yksityisviestejä. Useampi ihminen toivoi, jos kirjoittaisin asiasta kokonaisen postauksen. Tämä onkin nyt sitten toivepostaus ja ajattelin, että jos joku vaan tekstistäni saa apua, niin loistavaa.

Fakta 5, kirjoitin näin ” Meille oli tulossa kesävauva, tai niin me luultiin. 10. viikon odottamisen ja järisyttävän raskauspahoinvoinnin jälkeen ultrassa selvisi, että kyseessä olikin tuulimuna. Keskeytys tapahtui lääkkeellisesti ja tammikuussa suru lamaannutti hetkeksi suunnitelmat. Itseäni helpotti ymmärrys siitä, kun minulle kerrottiin, että jos haluamme enemmän kuin kaksi lasta, niin keskenmenot kuuluvat sinne väliin. Luotan siihen, että kaikella on tarkoitus. Uskon ja toivon, että meille tämä lahja vielä suodaan”.

Ihana uutinen

Päivää ennen Dubaihin lähtöämme teimme plussatestin. Tiesin tosin jo viikkoa ennen testin tekemistä olevani raskaana. Olimme luonnollisesti asiasta aivan äärimmäisen onnellisia. Olen aiemminkin kirjoittanut lasten tekemisestä postauksen ”Elämänmakuista elämää – onko lapsiluku täynnä? Hassua, että minähän olin pitkään sitä mieltä, että omat lapseni on tehty. Suhteemme alussa kerroin, että en mene naimisiin, enkä tee enää lapsia. Jake näki asian toisin ja kertoi minulle menevänsä naimisiin ja tekevänsä lapsia 😀  Useamman vuoden kypsyttelyn jälkeen, en voi enää edes ymmärtää, miksi ajattelin niin. Se johtui varmasti aiemmista kokemuksista ja suhteistani ylipäätään. En voinut edes kuvitella, että Jaken kaltainen mies on olemassa. Meidän arki on vaivatonta, ihanaa ja onnellista, rakkauden täyteistä. Jatkuvaa iloa ja naurua, hyvää oloa. Toisen kanssa on niin helppo olla ja olemme samalla parhaat ystävät. Silti intohimoa ja huomionosoituksia ei puutu, ei edes näin reilun neljän vuoden jälkeen. Luotamme toisiimme täysillä ja luotan täysillä myös meidän yhteiseen elämään. Ei ajatustakaan, etteikö Jake olisi se kliseinen `the one´.

Meillä oli reissussa pieni, suuri salaisuus <3

Turvotus tuli HETI!

Bloggaamisen varjopuolet

Olen kirjoittanut mun blogia nyt kahdeksan vuotta ja elämäni on paikoittain ollut värikästä. Itselleni kaikki kokemukset ja koettelemukset on olleet äärimmäisen arvokkaita ja rikkaita. Tuntui kohtuuttomalta, kuinka minun ja Jaken suhteesta pistettiin ivallisia vedonlyöntejä käyntiin. Että kauankohan tämänkin suhde kestää ja koskakohan on lapsi jo seuraavankin kanssa!!? No nyt olis, jos kaikki olis mennyt kuten toivottiin! Tässä siispä taas palstoille keskusteltavaa :/ Käsittämätöntä, että jotkut ihmiset voivat toivoa toisille niin paljon pahaa! Blogin varjopuolia on se, että elän julkista elämää, vaikka en olekaan julkisuuden henkilö. Minulla on takana vain kaksi aiempaa suhdetta, joista ensimmäinen kesti 11 vuotta ja toinen 3 vuotta. Ekasta tuli Erin ja toisesta Alessia. Mitään en siksi kadu, ja asiat on menneet kohdallani kuten on tarkoitettu. Ehkä nyt kaikki ne epäilijät ja muut vedonlyöjät voivat keskittyä omaan elämään ja antaa meidän elää omaamme. Eihän se ole kenenkään muun asia ole kenen kanssa kotini rakennan ja montako lasta meille suodaan. Elän omannäköistä, ihanaa ja vauhdikasta elämää <3 Uskallan elää ja olla rohkea!

Raskauspahoinvointi ja raskauden keskeytys (älä lue jos et halua kuulla liian yksityiskohtaista tietoa)  😉

Dubain reissun jälkeen se alkoi. Ensin perheeseemme tuli oksennustauti, joka kävi meidät kaikki läpi. Itse olin niin heikossa hapessa, että olin peräti tiputuksessa asti. Kamalinta oli se, ettei tauti mennyt ollenkaan ohi, vaan vaihtui lennosta raskauspahoinvointiin. Makasin koko joulukuun kirjaimellisesti sohvalla ja ryömin vessaan. Vain muutamia päiviä olotila oli parempi ja niinä päivinä pääsin jopa käymään jossakin. Kotona ollessani vain söin! Söin, söin ja söin, sillä se oli ainoa asia, mikä edes hetkellisesti helpotti pahinta kuvotusta. Ainoastaan nukkuessa oli hyvä olo. Muuten pahoinvointi kesti koko päivän, yleensä päivää ja iltaa kohden vain paheni. Laskin päiviä ja laskin viikkoja, että koska se 12 olisi täynnä ja olis edes toivon kipinä siitä, että olo helpottaa. Viikolla 10 hakeuduin lääkärin vastaanotolle vatsakramppien ja kipujen takia. Siellä ultratessa selvisi, ettei kohdussa ollutkaan ketään! Asia tuli meille luonnollisesti täysin puskista, sillä aiemmin onnistuneiden raskauksien takia en osannut edes epäillä, että joku voisi olla pielessä. Pahoinvointi oli kovempaa kuin Eriniä ja Alessiaa odottaessa. Mietimme, että jos siellä vaikka olis kaksoset 😀 Näimmekin suurentuneen, mutta tyhjän kohdun monitorista ja lääkäri antoi diagnoosinsa, sekä pahoitteli, ettei palkintoa ollut luvassa. Pidimme toisiamme kädestä kiinni ja kyyneleet tuli molempien silmäkulmiin, rutististaessamme lujaa. Itkin ääneen. Tulee itseasiassa itku nytkin, kun kirjoitan tätä, mutta hyvä niin, sillä tämä on terapeuttista. Se hetki meidän välillä oli koskettava ja surullinen, mutta kaunis. Vaikea edes kuvailla, miten kaikki nämä tunteet voi olla läsnä samalla hetkellä.

Sain yksityiseltä lähetteen Naistenklinikalle ja vielä meni useampi päivä, ennen kuin pääsin lääkkeelliseen keskeytykseen. Nämä päivät tuntui ikuisuudelta!! Itkua väänsin pahasta olosta ja etenkin siitä, kun se olikin nyt turhaa. Tuntui kohtuuttomalta kärvistellä raskaudesta, mitä tavallaan ei ollut olemassa. Vihdoin Naistenklinikalle päästyäni he katsoivat tilanteen uudelleen, ottivat tarvittavat kokeet ja näytteet, sekä vihdoin sain sen odottamani lääkkeen tyhjennystä varten. Seuraavana päivänä kovan verenvuodon yhteydessä pahoinvointi loppui kuin seinään! Mikä helpotus! Selvisin onneksi ilman isompia tiputtelukipuja ja epäilin pitkään, että tulikohan sieltä nyt kaikki ulos. Ensin tuli paljon, sitten seuraavina päivinä ei mitään ja viikon päästä taas paljon. Mitään jälkitarkastusta ei tehty, vaan neuvona oli neljän viikon päästä tehdä negatiivinen raskaustesti ja odotella seuraavia kuukautisia. Tein työtä käskettyä ja vielä kuukaudenkin päästä tikku näytti plussaa. Ei näistä raskaushormoneista näin vaan eroon päästä! Keskenmeno ei yllätyksekseni ollutkaan mikään läpihuutojuttu! Ensin ajattelin, että silleen suit sait sukkelaan hoidetaan homma vaan nyt äkkiä ohi, jotta pääsisi jatkamaan normaalia elämää. Ehei…! Sillä tiputtelua jatkui monta viikkoa ja asia oli jatkuvasti siksi mielessä.  Meni lähemmäs 6 viikkoa ennen kuin ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen alkoi.

Aina vain se viiva näkyi

Asian käsittely

Selvittiin Jaken kanssa ajatuksesta aika nopeasti ja uskomme molemmat vahvasti siihen, että luonto hoitaa. Tätä ei ollut nyt meille tarkoitettu. Tottakai kesävauva ajatuksesta luopuminen satutti ja se itketti. Olihan siitä tullut meille jo uusia suunnitelmia, uusia unelmia mitä vauvan ja koko perheen kanssa sitten tehdään. Jakelle tämä olisi ollut se ensimmäinen biologisesti oma lapsi. Ja voi sitä onnea, mikä hänellä oli ja kuinka hän lähimmille ystävillemme puhui niin kauniisti tulevasta lapsestamme. Ja etenkin mikä riemu meidän lapsilla oli! Heille oli pakko kertoa jo aikaisessa vaiheessa, sillä äiti vaan makasi sohvalla, eikä kyennyt muuta tekemään. Tytöt ovat viimeiset kaksi vuotta puhunut meille vauvasta taukoamatta. Se on leikeissä, unissa, piirrustuksissa, ajatuksissa ja sanoissa. Ja voi sitä pettymyksen ja itkun määrää, kun ei vauvaa nyt tulekaan. Alessia on pukenut sanoiksi lauseen ”mun sydän on rikki” ja tätä hokee meille aina toisinaan. Kerran sanoi minulle, että olen myös huono ihminen, kun vauva ei tulekaan. Olemme parhaalla mahdollisella tavalla koittaneet auttaa heitä menetyksen yli, sillä Alessia etenkin on ottanut asian rajummin, kuin isosiskonsa. Toisaalta hyviä elämänoppeja nekin, ettei kaikki elämässä aina mene, kuten on suunniteltu ja pettymyksiäkin joutuu kohtaamaan. Aina kaikki järjestyy ja yleensä vielä parhaiten päin. Se että minulla on jo kaksi tervettä, ihanaa, rakasta tyttöä auttoi itseäni toipumaan luopumisen ajatuksesta. Sekä erityisesti helpotti nuo sanat, kun hoitaja kertoi että ”keskenmenot kuuluu ihan jo tilastollisestikin väliin jos lapsia toivotaan enemmän kuin kaksi”. Ja niinhän niitä on omassa lähipiirissänikin vaikka kuinka paljon, etenkin niillä, kenellä lapsia on useampia. Positiivisesti ajateltuna on hienoa, että oma kroppa pääsi monen vuoden jälkeen taas treenaamaan raskautta ja toivotaan, että pian tärppäisi uudelleen. Kamalaa, jos tämä olisi ollut se ensimmäinen kokemus ja näinhän sitä monilla on. Keskenmenot on niin tavallisia ja yleisiä, mutta silti niistä puhutaan kovin vähäsen. Itse päätin, etten tee tästä itselleni nyt mitään isoa juttua ja voin olla asiasta avoin myös keskusteluissa. Tämä on osa elämää, näin nyt vain kävi ja toivotaan, että meille perheenlisäystä vielä suodaan. Kiitollisuus on näin jälkikäteen päällimmäisenä ajatuksena. Voimme ylipäätään raskautua yhdessä ja kun näin tapahtuu, niin olemme asiasta enemmän kuin onnellisia. Asia ei missään nimessä ole ollut itsestäänselvyys, mutta nyt se on sitä jopa entistä vähemmän.

Paljon tsemppiä, voimia ja lämpimiä halauksia kaikille teille, jotka olette käyneet keskenmenon läpi. Ette ole asian kanssa yksin, vaan vertaistukea on tarjolla aivan valtavasti! Itse kannustan puhumaan asiasta rohkeasti, eikä missään nimessä ainakaan auta syytellä itseään. Nämä on asioita, mille kukaan meistä ei voi mitään.

En voi kuin ihailla ja kunnioittaa ihmisiä, miten sitkeitä ja toiveikkaita monet yrittäjistä on. Pidetään kiinni omasta unelmasta <3

Suvi