Olin äsken lapseni kanssa ulkona nauttimassa auringosta. Pysähdyin rattaiden kanssa oikein ihastelemaan kirkasta taivasta ja pohtimaan kuinka paljon elämäni on muuttunut muutamassa vuodessa. Kuinka olen selvinnyt vaikeuksista ja suruista. Pikkuhiljaa alkaa olla kait aika päästää irti, päästää irti katkeruudesta ja vihasta jota edelleen päivittäin tunnen. Elämää olen kyllä jatkanut ja uusi elämä onkin ollut ihanaa. Olen löytänyt rinnalleni mahtavan upean ihmisen kuka tekee minut aivan super onnelliseksi. En vaihtaisi tätä enää mihinkään, koskaan. Ihmisenä olen muuttunut, pysyvästi. Kannan arpia entisestä elämästäni ja siitä kuinka asiat ei menneetkään niin kuin oli suunniteltu. Onneksi niiltä ajoilta sain kuitenkin rakkaan lapseni, sillä ilman häntä en tiedä miten olisin selvinnyt. Olen niin onnellinen saadessani olla äiti Erinille <3 Rakkaampaa ja ihanampaa lasta ei voisi itselleen enää toivoa. 

Erin osuvasti hoilaa joka päivä Haloo Helsingin biisiä ”huuda, huuda ilosta, huuda, huuda vapaudesta, huuda, huuda onnesta…” Tähän asti lapseni laulu on ollut vain suloista ja hauskaa, kunnes tänään kävelyllä hänen laulamanaan kaikki ne sanat KOLAHTI! Iski suoraan tajuntaan. Elämällä on niin paljon tarjota, kunhan vain näen sen ja näenkin. Onneksi olen uskaltanut tarttua hetkiin ja tilaisuuksiin. Pitää olla rohkea ja antaa mennä, meillä on vain yksi elämä! En halua omaa elämääni täyttää huonolla energialla, vaan keskittyä hyvään. Haluan aina uskoa ihanaan huomiseen ja elää pää pilvissä. Edelliset haaveet haihtui ja tilalle on luotu uusia. Rakkaampia.

Suvi