Tässä lupaamani aikas henkilökohtainenkin tarina. Jokseenkin oli vaikeaa miettiä, että kuinka tätä lähden teille avaamaan. Asia vaatii tietynlaista tarkastelua, mutta kun aivan liian yksityiskohtainenkaan en halua olla. Tosin eipä näitä asioita oikein kaunistellakaan voi, nyt kun lupasin tästä kertoa. Jos siis koet jo otsikon jotenkin vastenmielisenä tai valmiiksi pelottavana, niin skippaa teksti :)

Kiitospäivänä 28.11 pitkän pitkä odotus 40+4 sai vihdoin helpotuksen. Raskaus meni kaikenkaikkiaan hyvin, vaikka useaan otteeseen ehdinkin jo todella pelästyä pitkin matkaa. Viikosta 32+0 asti minulla oli usein voimakkaita supistuksia ja olin välillä ihan vuodelevossa. Pitkään pelkäsimme, että vauva on tulossa liiankin aikaisin ja tuossa loppuvaiheessa alkoi jo pelottaa, ettei se tule ollenkaan!

Synnytys alkoi yöllä klo 01 jälkeen kun olimme menossa nukkumaan. Vihdoin alkoi juuri ne supistukset mitä olin pitkään odottanut, tunnistin homman heti. Aivan samanlailla kuin Erinistä minulla oli aivan yhtäkkiä todella voimakkaat kivut ja tasainen tahti supistusten välissä. Erinin synnytys kesti alle 9 tuntia, joten tiesin, että nyt on lähdettävä suht nopeasti. Käväisin suihkussa ja ulisin jo siinä vaiheessa supistusten aikana tuskasta. Sattui olemaan niin loistava yö, että molemmat lapset olivat toisilla vanhemmillaan, eikä siis tarvinnut huolehtia siitä, että jonkun pitäisi äkkiä saapua paikalle. Kassit olivat onneksi pakattuna ja mies sai minut puettua, kun en meinannut tolpillani pysyä. Sairaalaan päästessä olin auki 4 cm ja pian tämän jälkeen supistusten yhteydessä meni lapsivedet. Ei mennyt kauaakaan kun olin auki jo 8 cm, enkä ollut ehtinyt vielä saamaan edes mitään kivunlievitystä. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Kivut olivat aivan järkyttävät ja vihdoin joku ehti paikalle laittamaan epiduraalin, mikä juuri ehtisi toivottavasti vaikuttamaan ennen h-hetkeä. Muutamaan tuntiin puudutuksen saamisen jälkeen ei sitten kuitenkaan tapahtunut mitään. Jonkin verran ponnistutti, mutta viimeiset 2 cm aina vain puuttui. Ihana tunne kuitenkin, kun kivut helpottuivat niin suurelta osin ja olokin rentoutui. Sitten parin tunnin päästä alkoi taas supistukset voimistumaan ja oli aika ponnistaa. Hieman joutui kätilö hidastuttamaan tyttösen tuloa, ettei olisi ollut liian vauhdikasta menoa. Ponnistus kesti vajaa 6 minuuttia ja sain maailman ihanimman pakkauksen rinnalleni. Kaiken kaikkiaan koko synnytys kesti alle 6 tuntia.

Olo oli ihana, itkin taas onnesta ja niin taisi tulla tippa linssiin myös isiltäkin. Yhtäkkiä jotakin tapahtui ja tunsin, kuinka oloni meni todella huonoksi. Jotain oli vialla. Soitimme kelloa ja selvisi, että minulla on voimakas jälkivuoto. Kätilön painaessa kohtua minä oikein tunsin kuinka hulmahti. Vuotoa alettiin korvaamaan erinäisillä hyytymistä nopeuttavilla valmisteilla. Kohtua ultrattiin, eikä mitään löytynyt. Nyt huoneessa olikin pian kätilön ja avustajan lisäksi kuusi muutakin tyyppiä. Alessia huusi isänsä sylissä ja minä seurasin tilannetta ikäänkuin ulkopuolelta. En pystynyt puhumaan, kuulin vain kun muut puhuivat ja kaikki lääkärit pyörivät ympärilläni hääräämässä kuka mitäkin. Olin aivan tajunnan rajamailla ja pelkäsin henkeni edestä. En tiedä kuinka aiheellinen pelkoni oli, mutta se oli sillä hetkellä todella todellista. Kyyneleet vain valuivat silmistäni ja muistan kuinka katsoin miestäni miettien, että jääkö hän yksin pienen vauvamme kanssa. En yhtään ymmärtänyt, että mitä tässä nyt oikein oli tapahtumassa, vaikka kuuntelin koko ajan. Happi oli heikko ja aloin oksentamaan. Jokin pieni repeämä löytyi kohdunsuulta ja vielä jatkettiin ultraamista. Veren vuoto jatkui ja jatkui, kaikki punnittiin. Vajaa kaksi litraa meni ja  kiireen vilkkaa minut vietiin leikkaussaliin. Salissa olin hereillä, alavartaloni puudutettuna kohdun kaavintaa ja Bagrin laittoa varten. Bagrin oli tarkoitus tyrehdyttää verenvuoto, jota olikin tässä vaiheessa mennyt nyt se yli kaksi litraa. Hemoglobiinini oli tässä vaiheessa 76, mikä on minulle todella alhanen. Loppupäivä meni heräämössä kun sain pikkuhiljaa jalkoihin tuntoa. Kovat oli lääkitykset, kun en tuntenut kipua, heikotti vain. Ilmeisen kalpea olin kait pitkän aikaa (taidan olla sitä edelleen). Pitkin päivää joku kävi ottamassa verikokeita ja minä vain itkin kun mieheni jäi Alessian kanssa ilman, että kerkesimme sanaakaan vaihtamaan. Vuoto oli kuulemma kuitenkin nyt kaavinnan ja Bagrin laiton jälkeen tyrehtynyt. Tarkkaan vain seurattiin, ettei ohivuotoa tule. Ihanasti kätilöt ja hoitajat kävivät välillä tuomassa mieheltäni viestiä ja jopa kukkia. Eräs hoitaja toi minulle myös lapun missä luki vauvani mitat 3640g ja 50cm. En ollut nähnyt niitäkin vielä, joten taas lapun luettuani alkoi vollotus. Sain tietää, että heillä on kaikki hyvin ja he taas tietää minusta, että kaikki meni hyvin. Onneksi olen aikoinaan käynyt luovuttamassa verta, sillä nyt sain sitä pari pussia takaisin. Paljon paremmin mielin koin olevani vereen ns. oikeutettu (en osaa selittää miksi näin koin, kun kyse kuitenkin omasta hengestä) mutta tämän jälkeen alkoi oloni kohenemaan. Illalla pääsin takaisin synnytyssalin tarkkailuun perheeni luokse. Meni monta tuntia, että vihdoin näin juuri syntyneen lapseni uudestaan. Heräämössä päivällä minulla oli sellainen olo, kuin en olisi vielä edes synnyttänytkään. Näin Alessiaa synnytyksen jälkeen niin pikaisesti, kun hänet vietiin minulta pois. Oli maailman ihanin tunne nähdä taas mies ja vauva! Taisin ihan huutoitkuakin päästää, kun sain heidät takaisin luokseni. Olo oli onnellinen, rauhoittunut  ja kiitollinen. Jopa paineetkin tasaantuivat kun Alessia oli taas vihdoin sylissäni. Elämää arvostava reissu! Aiemmin omaa synnytystä miettiessä eipä olisi tullut tällaistakaan mieleeni. Synnytyksen jälkeinen verenvuoto on yksi suurimmista kuolinsyistä mihin tuore äiti voi menehtyä. Kätilöt vain tokaisivat, että onneksi olet hyvissä käsissä. "Jos nyt olisit jossain Afrikassa, niin et olisi enää tässä" (toki sielläkin varmasti on paikkoja missä saa hyvää hoitoa, mutta noin yleisesti ottaen). Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Normaalisti uudelleen synnyttäjät ei kuulemma Kättärillä saa perhehuonetta, mutta koska olin niin heikossa kunnossa ja isä oli se joka vain huolehti lapsesta me saimme huoneen. Kaiken maailman letkuissa, katetreissa ja piuhoissa olo oli hyvin inhottavaa, kuten nyt kuvitella saattaakin. Seuraavana päivänä Bagri poistettiin. Muutama päivä meni täysin makuuasennossa ja voi sitä luksusta kun pääsin vihdoin kätilön avustuksella itse vessaan ja suihkuun! Olo on olosuhteisiin nähden hyvä, enkä koe nyt edes olevani väsynyt, kun olen niin onnellinen.

alessia9.jpg

alessia6.jpgalessia.jpg936519_10152017930148187_1423539699_n.jpalessia8.jpgalessia7.jpg

Jos yhtään tuli sellainen olo, että ei olisi suuri vaiva käydä luovuttamassa, niin käykää ihmeessä. Kyllä sitä vihdoin itsekin tajusi asian tärkeyden viimeistään leikkauspöydällä maatessaan.  Miksi en ole käynyt usemmin? Ei olisi ollut suuri vaiva jne... Jos haluat ojentaa kätesi, niin veripalvelun tärkeät sivut löydät täältä.

Suuren suuri kiitos teille ihanille rakkaille lukijoilleni kun olette olemassa. Ilman teitä ei blogiani olisi, vaikka välillä hieman päiväkirjanomaisesti tätä kirjoittelenkin :) Iso kiitos myös ihanista onnitteluista! Ne todella nopeuttivat toipumistani, kun tuli niin hyvä mieli niitä sänkypotilaana lueskella. Nyt elämä hymyilee ja tästä on hyvä jatkaa. Hurjaa, että meillä on kolme lasta!!! :D Ei varmaan kiirettä puutu ;)

 

Ihanasti isoveli ja isosiko ottivat uuden tulokkaan vastaan. Ainakaan vielä ei ole ollut merkkejä mustasukkaisuudesta, vaikka saattaahan niitä toki myöhemminkin tulla. Nyt lapset vain käyvät pusuttelemassa ja silittelemässä Alessiaa <3 Ihanaa olla kotona!

alessia5.jpg

Upeista kukkasista ja suloisesta nallesta kiitos isovanhemmille ja kummeille jotka kävivät sairaalassa meitä moikkaamassa <3

alessia3.jpgalessia2.jpgalessia1.jpgalessia4.jpg

<3 ALESSIA, tuo ihana tummasilmäinen neiti. Koko ajan kurkistelen ja pohdiskelen, että saisikohan hän minun ruskeat silmät, kun Erinillä on siniset :) Jää nähtäväksi, olisihan se kiva, että edes yhdelle lapselle periytyisi.

Sellainen kertomus... Eipähän tarvi itse enää erikseen päiväkirjaa kirjoittaa, kun voin palata omaan tekstiini. Ajan saatossa tuntuu, että kaikki unohtuu niin nopeasti! En halua unohtaa! Vaikka tämä ei ihan mennyt mallikirjan mukaisesti, niin ihanat, kauniit muistot jäi kaikesta silti. Perheemme on nyt kokonainen <3

suvi1.jpg